Puvut

Yleistä tietoa puvuista

Keskiajalle asti saamelaiset valmistivat vaatteensa nahasta. Vaatteiden mallit olivat pitkälti olosuhteiden ja materiaalin sanelemat. Naisten ja miesten puvut noudattelivat samaa perusmallia, eikä vaatteissa ollut huomattavia alueellisia eroja. 1300-luvulta lähtien saamelaiset ovat täydentäneet itse tuotettua materiaalivarantoaan tuontituotteilla,
erilaisilla kankailla, metalleilla ja helmillä. Tuontimateriaalit yleistyivät vähitellen, aluksi juhlapukeutumisessa. 1800-luvulle tultaessa saamelaisten pukujen materiaalit olivat vakiintuneet nykyisten kaltaisiksi. Merkittävin muutos aikaisempaan oli nahan käytön väheneminen ja korvautuminen muilla materiaaleilla.

(jatkuu alla)

1800-luvulla Utsjoen pappina toimineen Jacob Fellmanin mukaan saamelaiset käyttivät talvella peskiä ja kankaista lapinpukua. Juhlapeskit koristettiin veralla ja korkea kaulus reunustettiin turkiksella. Peskin päällä, hartioiden ja niskan lämmikkeenä, miehet käyttivät karhunnahkaista sieppuria (čehporas). Naiset puolestaan käyttivät verasta ommeltua suojaa (njálfáhtta), joka oli kiinnitetty nauhoilla kaulan ympärille ja vyötärölle.

1900-luvun alun saamelaisten pukujen kehitykselle on leimaa antavaa alueellisten erojen korostuminen ja pukutyypit alkoivat kehittyä yhä enemmän eri suuntiin. Rajat pukualueiden välillä olivat kuitenkin yhä häilyvät ja uutta omaksuttiin yhtäläisesti kaikkiin pukutyyppeihin sekä suoraan naapurikansoilta että muilta saamelaisryhmiltä. Saamenpuvun kehitykseen ja muutoksiin vaikuttivat monenlaiset asiat. Puvun materiaalin valintaan vaikutti ompelijan mieltymyksiä enemmän se, minkälaista kangasta alueella oli saatavilla. Esimerkiksi naisten arkipukujen materiaalina saattoi olla raidallinen kangas. Materiaalin suhteen oltiin säästäväisiä ja vanhoista puvuista ommeltiin usein uutta esimerkiksi lapsille.

Toinen maailmansota ja Lapin sodan evakkoaika vaikuttivat erityisesti itäpuolen saamelaisten pukeutumiseen. Käytännössä suurimmalla osalla saamelaisista oli evakkoon lähdettäessä mukanaan vain se mitä saivat itse kannettua ja päällään olevat saamenpuvut. Evakkotalven aikana monien saamelaisten vaatteet kuluivat loppuun, mutta materiaalia uusien tekemiseen tai edes välineitä niiden ompelemiseen ei ollut saatavilla. Monet saamelaiset käyttivätkin evakkotalvena ensimmäistä kertaa länsimaisia vaatteita. Evakkotalven jälkeen länsimaisten vaatteiden käyttö jatkui, osin pakosta, sillä materiaaleja perinteisten pukineiden valmistamiseen ei ollut saatavilla. Enontekiön alueen saamelaiset puolestaan olivat evakossa Ruotsin Lapissa, osin saamelaisalueella, ja siten evakkoajan vaikutus heidän pukeutumiseen oli vähäinen.

Lapin polttamisen myötä olivat myös lähes kaikki käsitöihin liittyvät yövälineet tuhoutuneet, kuten myös suurin osa vanhoista puvuista. Sodan jälkeen pukuihin tarvittavan materiaalin saatavuus oli huono, vaikka useimmilla olikin mahdollisuus hyödyntää Norjan kauppayhteyksiä, jossa mm. verkaa oli paremmin saatavilla.

Koulu ja asuntolalaitos vaikuttivat erityisesti nuorten saamelaisten pukeutumiseen. Koululakien muutoksen myötä vuonna 1946 myös syrjäseutujen lapset saatettiin oppivelvollisuuden piiriin. Pohjois-Suomen huonojen kulkuyhteyksien takia suurin osa tämän ikäluokan saamelaisista vietti ainakin osan vuodesta asuntoloissa. Asuntola- ja koulumaailmassa suomen kieli ja suomalainen kulttuuri oli vahvasti esillä ja lapsille opetettiin vain suomalaista käsityöperinnettä. Näin monilla luonteva kontakti saamelaisen kulttuurin käsityöperinteeseen katkesi eikä käsityötaitoja ehditty tai aina edes haluttu oppia ja saamelaislapset ja -nuoret vieraantuivat omasta kulttuuristaan ja pukuperinteestään. Vieraantuminen oli erityisen voimakasta kolttasaamelaisten ja inarinsaamelaisten keskuudessa.

1970-luvulla alkoi saamelaisen kulttuurin esiinmarssi ja nuoret, kouluttautuneet saamelaiset alkoivat yhä enenevässä määrin vaatia oikeuksia itselleen, kielelleen ja kulttuurilleen. Saamenpuvulla oli tärkeä rooli nousevan saamelaisidentiteetin muodostumisessa ja puvulla haluttiin tietoisesti tuoda esiin omaa identiteettiä ja kulttuuria ja sillä haluttiin erottautua valtakulttuurista.

Saamelaiskulttuurin heräämisen yksi tulos oli käsityöyhdistys Sápmelaš Duodjárat ry:n perustaminen vuonna 1975. Yhdistyksen yhtenä tavoitteena oli kehittää jo häviämässä ollutta saamelaista käsityötaitoa. Työtä varten perustettiin käsityökonsulentin ja käsityöneuvojien toimet ja yhdistys järjesti käsityökursseja eri paikkakunnilla. Erityisesti saamenpukujen valmistamiseen keskittyneet kurssit olivat suosittuja. Yhdistyksen aloitettua myymälätoiminnan Inarissa vuonna 1997 käsityömateriaalin saatavuus parani. Liikkeestä voi myös ostaa saamelaisten käsityöntekijöiden valmistamia käsitöitä, pukuja ja puvunosia. Tämä on helpottanut niiden saamelaisten pukeutumista, joilla ei ole ollut mahdollisuutta oppia itse valmistamaan pukuja.

Nykyisin saamenpukua käytetään hää- ja rippijuhlien juhlapuvun lisäksi myös muissa tapahtumissa, erilaisissa konferensseissa ja kokouksissa, joissa ollaan edustamassa saamelaisuutta. Puvun uudeksi käyttöympäristöksi ovat tulleet erilaiset saamelaisfestivaalit, markkinat ja taidetapahtumat. Erityisesti vuosittaisella Saamelaiskäräjien järjestämällä saamelaislasten ja -nuorten taidetapahtumalla on ollut tärkeä rooli lasten ja nuorten puvunkäytön elvyttämisessä.

Saamenpuvulla on merkittävä asema saamelaisessa yhteisössä. 2000-luvun saamelaisten arkipukeutuminen ei juuri eroa suomalaisten pukeutumisesta. Mutta länsimaisten vaatteiden lisäksi lähes jokaiselta saamelaiselta löytyy myös saamenpuku, joka puetaan päälle tärkeisiin tilaisuuksiin. Kauniisti ommellulla ja puetulla puvulla saamelainen kunnioittaa niin kulttuuriaan kuin tilaisuutta, johon osallistuu. Saamenpuvulla saamelainen edustaa omaa sukuaan, aluettaan ja kansaansa.